Olen jo pitempään ihastellut Storify-nimistä palvelua, jonka avulla sosiaalisen median tietovirroista voi näppärästi koostaa juttuja. Törmäsin palveluun Cooks Source -lehden tekijänoikeusloukkaus-skandaalin yhteydessä, kun löysin Kathy E. Gillin Storify'hin tekemän jutun aiheesta. Ihastuin, ja ryhdyin vonkaamaan kutsua. Tuloksia ei tullut, mutta eilisiltana Twitterissä hoksasin heittää pientä koukkua tietovirtaan ja heti tärppäsi.

Päätin testailla palvelua koostamalla Twitteristä ja vähän Facebookistakin Suomi-Diaspora*n "historiaa", sitä kun tunnuttiin kirjoittavan sillä hetkellä melko rivakkaa tahtia Twitterissä. Tässä tulos:

Eduskuntavaalit lähestyvät ja puolueiden viestintäyksiköissä pohditaan (tai ehkä tilataan some-kouluttajilta?) päät savuten loistavia kampanjoita ja strategioita ehdokkaiden tueksi ja näkyvyyden parantamiseksi. Yhteisömediaan on asetettu kovia toiveita demokratian ja avoimuuden lisäämisestä myös muiden kuin puolueaktiivien riveissä. Useimmat puolueet ovatkin jo ainakin nimellisesti läsnä esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä, vaikka todellinen vuorovaikutus jäisikin vielä automaattisyötteiden luoman linkkiroiskutuksen varjoon.

Keskusta ainakin yrittää. Puolue avasi jo aiemmin tavoiteohjelmansa netissä kenen tahansa muokattavaksi. Joukkoistaminen ei herättänyt kovin kiihkeitä tunteita (tai sitten Keskustan tavoiteohjelma ei).

Nyt Keskusta avasi oman Spotify-soittolistansa kenen tahansa muokattavaksi tarkoituksenaan saada yhteisöllisesti rakennettu soundtrack huhtikuun vaalivalvojaisiinsa. Tulos ei ainakaan alkuvaiheessa näyttänyt kovin hyvältä: kun joku lisää listalle biisin, joku toinen nappaa sen pois. Listalle myös nostettiin selkeästi protestihenkisiä viisuja. Keskustan sivuilla verkkouutisen kommenteissa viljellylle kitkerille kommenteille kepusensuurista tuli katetta, kun listalta ryhdyttiin poistamaan kyseenalaisiksi koettuja biisejä.

Mielestäni Keskustan yritys on hyvä. Puolueen viestintäorganisaatiolla tuntuu olevan ihan oikea tarkoitus ottaa käyttöön sosiaalisen median välineitä ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia avoimuuteen ja vuorovaikutukseen. Ainakin puolueväelle ohjeistetut sosiaalisen median käyttöohjeet puoltavat tätä ajatusta, vaikka mahalaskuja näyttääkin sattuvan.

Onko niin, että me "nettiväki" viritämme kyynisyytemme huippulukemiin heti, kun kyse on poliittisen ryhmittymän tekemisistä sosiaalisessa mediassa? Kun viestin takana on puolue, aitokin pyrkimys avoimuuteen nähdään lipevänä kosiskeluna tai tilaisuutena jäynäntekoon? Kasvottomiksi koetuilta poliittisilta organisaatioilta perätään avoimuutta ja inhimillisyyttä, mutta yritykset tähän suuntaan otetaan vastaan naureskelemalla?

P.S. Kepun Spotify-kamppiksen, joka ilmeisesti onkin Asiaa-kampanjan taustalta löytyvän mainostoimiston käsialaa, ongelmia pohtii myös Feedro-blogi. Spotify-tempaus ryhtyi heti julkistuksen jälkeen elämään omaa elämäänsä tavalla, joka tuskin oli keskustaväen ajatuksissa. Toisaalta se edustaa juuri sitä ennakoimattomuutta, millä sosiaalinen media ja viraalikampanjat toimivat.

Helsingin Sanomat julkaisi tänään sosiaalisen median ohjeistuksensa monien kansainvälisten mediatalojen tapaan. Todettakoon heti kärkeen, että mielestäni ohjeiden tekemisessä ja julkaisemisessa ei ole mitään pahaa. Suurin osa niistä näyttää olevan ihan tavallista maalaisjärkeä eikä niiden julkaiseminen varmasti saa ketään toimimaan erityisesti niiden vastaisesti.

Hesarin(kin) ohjeet sisältävät aika paljon itsestäänselvyyksiä tyyliin "toimituksen sisäiset asiat käsitellään toimituksen sisällä", "skuuppeja tai uutisvinkkejä ei ole suotavaa vuotaa kilpailijoille sosiaalisen median kautta" ja niin poispäin. Moni näistä pointeista tuli esille esimerkiksi Twitterissä tuoreeltaan käydyssä keskustelussa ja muun muassa Teemu Pääkkösen bloggauksessa.

Jonkinlaista ajankuvaa olin silti ohjeista aistivani. Perinteisissä mediataloissa sosiaaliseen mediaan suhtaudutaan varovaisesti, ohjeistaen ja (varmasti myös terveen) skeptisesti, koska sosiaalisen median edustama avoimuuden kulttuuri on tietyllä tavalla melko vierasta meille toimittajille. Hesarin sosiaalisen median ohjeetkaan eivät kannusta avoimeen vuorovaikutukseen lukijoiden kanssa sosiaalisen median kanavilla, vaan varoittelevat työntekijäänsä paljastamasta yleisölle jutun taustoilla vaikuttavia journalistisia prosesseja ja valintoja.

Juttuvinkkejä saa siis kalastella, kunhan tieto liikkuu vain yhteen suuntaan - yleisöltä toimittajalle. Journalistisen prosessin, siis sen miten mikäkin juttu syntyi, avaaminen suurelle yleisölle ei varmasti tuo mitään lisäarvoa arkipäiväiseen bulkkiuutisen vääntämiseen sen kummemmin uutisen tekijälle kuin sen kuluttajallekaan. Mutta rohkaisevia esimerkkejä jutuntekoprosessin avaamisesta ja sosiaalisen median käytöstä journalismin hyväksi on niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

Uudenlainen avoimuus taitaa silti olla tulevaisuutta myös perinteisen median taloissa. Journalistisen sisällöntuottamisen välineistö on kaikkien ulottuvilla, uusia ajatuksia, näkökulmia ja tietoa liikkuu verkossa jatkuvasti. Ylivarovaisuuteen, yksisuuntaiseen kommunikaatioon luottavat ja mediankäyttäjät yksinomaan kuluttajan rooliin puristavat some-ohjeet voivat muuttua vanhentuneiksi piankin.

Melko hämmentävä osio ohjeissa oli sen sijaan Facebookin tykkäysnapin klikkailuun liittyvä varoitus. Hesarin mielestä toimittajan uskottavuudelle on vaaraksi se, jos hän yksityishenkilönä tykkää Facebookissa esimerkiksi ydinvoimaa vastustavasta sivusta. Samalla tavalla kuin olisi mielenosoitukseen osallistuminen, kirjoitetaan ohjeissa. Hesari ei kuitenkaan voi kieltää toimittajiaan liittymästä yksityishenkilönä esimerkiksi radikaalivihreään puolueeseen.

Hesari korostaa toimittajiensa esiintyvän sosiaalisessa mediassa yksityishenkilöinä. Siis samalla tavalla yksityishenkilöinä kuin silloin, kun he keskustelevat kotikuntansa liikuntapaikkojen tilasta lastensa jääkiekkoharjoituksissa kaukalon laidalla. Mikä ei kuitenkaan estä ohjeistajaa epäilemästä, että sosiaalisessa mediassa - verkkokeskustelussa - toimittajan keskustelukumppani ei enää osaakaan tehdä eroa yksityishenkilön mielipiteiden ja Hesarin linjan välillä.

Eilisessä (31.3.) Voimala -ohjelmassa YLE TV1-kanavalla käsiteltiin sosiaalista mediaa lähinnä Facebookin kautta. Kanavan kohderyhmälle sopivasti asiaa käsiteltiin melko yleisellä tasolla, joskin liian usein tavatut kauhistelut kaverimäärästä ja nettielämän "todellisuudesta vieraantuneisuudesta" olivat mukana. Esiin nostettiin myös sosiaalisen median koukuttavuus.

Tässä tuleekin nyt tunnustusta: olen koukussa sosiaaliseen mediaan. Facebook on auki lähes koko päivän, Tweetdeck seuraa parinsadan Twitter-seurattavani edesottamuksia piippaillen tuon tuostakin, latailen kuviani kaikkien nähtäville Flickriin ja leikinpä vielä Foursquaressakin. Käytän päivässä lyhyinä purskeina paljon aikaa sosiaalisen median palvelujen käyttämiseen, mutta saan myös siitä paljon. On ehkä totta, että internet on teknologisista keksinnöistä ainoita, joka pystyy koukuttamaan ihmisen sairaalloiseen riippuvuuteen. Mutta pienen ongelmajoukon vuoksi ei pitäisi heittää lasta pesuveden mukana.

Sinä aikana, jona olen sosiaalisessa mediassa ollut, olen "tavannut" netin kautta kymmeniä entisiä koulukavereita, joista muutamien kanssa käydyt viestinvaihdot ovat tuottaneet todellista iloa ja herättäneet mukavia muistoja. Seuraan Twitterissä pariasataa henkilöä, joiden palveluun lähettämistä linkeistä olen oppinut hurjasti uutta tietoa muun muassa journalismin tulevaisuuteen vaikuttavista asioista. En ehkä pura heille sydäntäni perhehuolistani, mutta tiedän, että voin koska tahansa kääntyä tämän kontaktiverkon puoleen monissa muissa asioissa ja saada useita hyviä vastauksia. Olen käynyt Twitterissä eri asioista muutamia mukavia keskusteluita, joista vähiten mukava ei ollut Voimalan eilisiltana aikaansaama viestivirta. Suurin osa näistä keskusteluista on sellaisia, joissa saatuja näkökulmia tai tietoja voin suoraan tai epäsuoraan hyödyntää työssäni, mikä ei istu Voimalassa esitettyyn kuvaan kepeästä ja leikillisestä hölynpölystä.

Ja vaikka pitäydyttäisiinkin vain Facebookin "kevyessä ja leikillisessä" viestinnässä, mitä pahaa siinä on? Mitä tuomittavaa on siinä, että nettiverkostoni nostattaa kasvoilleni hymyn kesken työpäivän postaamalla FB-statukseensa väitteen "dopingtestit ovat pelkkää kusetusta" tai toteamalla, että "dementikot muistuttavat toisiaan"? Miksi viihdyttäminen, ilahduttaminen tai yhteenkuuluvuuden tunteen luominen teknologiasovelluksen avulla on huonompi juttu kuin saman tekeminen "elävässä elämässä"?

Facebook ei ole enää 1,6 miljoonalla suomalaisella käyttäjällään (jos on koskaan ollutkaan) tietokoneella päivät istuvien "nettinatiivien" etuoikeus. Teknologiasovelluksen kautta tapahtuva merkityksellinen kontakti voi todellakin olla merkityksellinen ilman fyysisten habitusten kohtaamista - sen soisi myös teknoepäilijöiden uskaltavan tunnustaa.

Sosiaalisen median jutuista hypetetään, eikä vähiten markkinointimielessä.
Itsekin käytän naamakirjaa pääasiassa YLE Perämeren sisältöjen
puffaamiseen. Fanimäärä on vielä suhteellisen pieni, vaikka olemmekin YLEn
maakuntaradioista ykkönen, joten todellista keskustelua syntyy vielä aika
harvoista aiheista ja nostatteluista. Mutta eteenpäin mennään.

Mainostoimistoissa pohditaan kuumeisesti, minkälaisia kampanjoita
Facebookiin voisi kehittää. FB:n säännöt tosin rajoittavat melko
kilpailujen järjestämistä, minkä on saanut huomata moni
brändinrakennustalkoisiin ryhtynyt tuote tai yritys - viimeksi Audi.

Mielestäni hyvä idea ja luova oivallus on torniolaisen pariskunnan
Facebookiin rakentama asunnonmyyntikampanja. Toivottavasti Facebookin
säännöt suvaitsevat tempauksen ja tyypit saavat asuntonsa kaupaksi. Tämä
idea kannattaa ehkä laittaa korvan taakse.

Facebookiin on perustettu muutamia suomalaisia fanisivuja ja ryhmiä, joissa kisataan siitä mikä kaupunki ehtii ensin saavuttaa esimerkiksi 20 000 fania. Kotikaupunkini Kemi on mukana kisassa, mutta tappiomielialalla (peräpohjalaiseen tapaan?). Kisaa varten on perustettu ryhmä ja fanisivu, joista jompaan kumpaan on moni FB-kavereistanikin liittynyt. Osa ei kuitenkaan tunnu osaavan erottaa sitä, kumpaan tässä piti liittyä. Ryhmän perustaja onkin saanut hätistellä ryhmään liittyneitä oikeaan osoitteeseen fanisivulle.

Ehkä on myös niin, että syötteessä näkyvä ilmoitus siitä, että kaverisikin on liittynyt tähän ryhmään innostaa klikkaamaan "Liity"-nappia lukematta ryhmän tai fanisivun sisältöä sen tarkemmin. Innokas klikkailija kuuluu helposti kymmeniin tai satoihinkin ryhmiin ja fanittaa yhtä montaa sivua. Toivottavasti googletustaitoinen työnantaja ei löydä niistä mitään raskauttavaa...

Omakohtainen kokemus on osoittanut, että kannattaa todellakin "antaa
hevosen murehtia, koska sillä on suurempi pää". En muista yhtään hyvää
ideaa tai yleensäkään mitään hyvää syntyneen synkistelystä tai
murehtimisesta. Ongelmanratkaisu voi olla luovan ajattelun pohjalla, mutta
positiivinen ajattelu ja mahdollisuuksien näkeminen ongelmissakin tuottavat
paljon enemmän kuin esteiden, hankaluuksien ja epäonnistumisen
mahdollisuuksien vatvominen.

Itsestäänselvää? Toki, mutta ainakin Hesarin artikkeli tarjosi kätevän
"checklistin", jonka avulla turhista murheista voi yrittää päästä eroon.

Oma kokemukseni on, että reaaliaikaisuus on vielä vähän totuttelussa. Kaikkialta tulvii mielenkiintoista tietoa, eikä mitenkään ehdi tarttua kaikkiin täkyihin. Eikä tietysti tarvitsekaan. Entistä keskeisempää tulevaisuuden medialukutaidossa on varmastikin se, että osaa setviä erilleen tihenevästä tietosäienipusta ne itselle relevanteimmat ja jättää muut omaan arvoonsa.

Jatkuvasti kehittyvät hakukoneet pitävät huolen siitä, että jos jossain meni ohi sellaista johon kannattaa perehtyä tarkemmin, se on löydettävissä vielä jälkikäteenkin. Tai sitten tulevaisuuden syötteenlukija analysoi nettikäytöstäsi rakentaakseen algoritmin, joka huomaa imaista Twitterissä ohi livahtaneen blogilinkin talteen ilman, että itse edes tiesit tarvitsevasi sitä tuonnempana? Kuka päättää siitä, mitä minä netissä luen tai katson?

Nettinatiiveille kehityksen mukana kulkeminen on nastaa ja kivaa. Miten matkassa pysyvät ne, jotka eivät netissä erota edes sitä, surffaavatko viranomaistietoa välittävällä vai mainossivulla? Pelottaa se, että yhä nopeammin kulkevasta virrasta yhä useamman on liian helppo jäädä sivuun.

P.S. Myös mediakirjoitustaito on asia, jota kannattaa pohtia. Välineet esimerkiksi kansalaisjournalismin tekemiseen ovat periaatteessa kenen tahansa saavutettavissa. Suoraa raporttia Twitteriin tai jopa tv-lähetystä nettiin voi tehdä "kuka tahansa mistä tahansa", kuten on useaan otteeseen maailmalta nähty. Toistaiseksi näkökulma mahtaa kuitenkin olla paremminkin teknologian helposti haltuunottaneiden nettinatiivien, kuin todellisten tavisten. Esteettömyys on tässäkin avainsana.